keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Rokkiunelmasi kaikki heitä


Vaihtoehto otsikoksi oli ”Älä perusta bändiä”. Aloin toimia ohjeistustani vastaan joskus muinoin. Ajatus keikkojen jälkeisistä orgioista hotellihuoneissa, tuhansien bändäreiden joukosta valittujen kaunotarten kanssa, kävi liian houkuttelevaksi. Lähimmäksi tällaista tilannetta muusikkourani aikana pääsin kun törmäsin Sir Christukseen ravintolan vessassa, ennen tämän vetäytymistä hotellihuoneeseensa kahden viehättävän naisen seurassa.

Toinen vaihtoehto oli ”Älä perusta bändiä, kalju”. Perustin omani 25-vuotiaana, mikä oli jo liian myöhään. Pälvikaljuni oli alkanut leviämään kuin muinainen Rooman valtakunta. Päätin kuitenkin luottaa rukoilun voimaan ja kaksi vuotta myöhemmin olin eronnut kirkosta. Ajatus valmiiksi kaljusta muusikosta ja varsinkin omassa tapauksessani laulajasta, on mielestäni säälittävä. Älkääkä te Apulanta-fanit nyt saako kohtauksia. Se on vain katkera ihminen kun täältä huutelee.

Kolmas vaihtoehtoni otsikoksi oli ”Perusta bändi, joka koostuu vain kaltaisistasi luusereista”. Jos rumpali on bändin perustamisen aikoihin pääsemässä lääkikseen, se on huono juttu. Miksi? Kysytkin vielä. Noh, todennäköistä kuitenkin on, etteivät bändin videot pyöri Mtv:llä vielä viidenkään vuoden päästä. Se ei ole lääkäriksi valmistuva rumpali, tai lentäjäksi opiskeleva basisti, joka ehdottaa treenimäärän lisäämistä ja kovempaa omistautumista. Se olet sinä, tehtaassa kolmivuorotyötä paahtava rottaseni.

Unelmien tavoittelu on hieno asia. Jopa kunnioitettavaa. Niin on myöskin uskallus tarttua laskimeen ja tarkastaa todennäköisyydet. Tarvittaessa erittäin epätodennäköisesti toteutuvat unelmat saa vaihtaa todennäköisemmin toteutuviin. Tätä neuvoa sovellan myöskin verkostomarkkinointiin hurahtaneen siskoni kanssa.

Viimeinen vaihtoehto otsikoksi oli ”Ohjeita aloitteleville muusikoille”. Päätin, että paras ohje on jo valittu otsikko. 

maanantai 22. helmikuuta 2010

Morkkis, sinä se et petä


Henkinen ahdistus, morkkis, on oleellinen osa krapulaa. Näin kolmekymppisenä tapaan aloittaa sen kärsimisen jo hyvissä ajoin. Itkun pidättely starttaa yleensä jo aamuyölllä baarista kotiin kävellessä.

Kiitoksia vaan teille vastaankävelevät nuoret naiset, jotka ette enää katso minua niin kuin kymmenen vuotta sitten. Aikana jolloin olkapääni olivat rokkitukan peittämät ja suuhun laitettu laskiaispulla muuttui lihakseksi. Nykyään tukkani näyttää huonosti ajellulta nurmikolta. Ruoan voi syömisen sijaan vetää teipin avulla suoraan vyötärölle, koska siihen se loppujen lopuksi kuitenkin jää.

Kiitoksia ohi ajava poliisiauto, että muistutat minua kymmenen vuotta sitten päin persettä menneistä poliisikoulun pääsykokeista. Sivukiitos tosin poliisikoulun valintaraadille siitä, että hyväksyitte kouluun jokaisen minua nuoruudessani nälvineen idiootin. Se auttoi ymmärtämään ettei ala ollut minulle.

Kiitoksia äiti, että kasvatit minut niin vastuuntuntoiseksi, etten näinkään kovassa pissahädässä suostu virtsaamaan kadulle. Sen sijaan yritän pidättää kotiin asti ja kusen housuuni viimeistään hississä.

Niin harvoin tulee itseään kiitettyä, mutta nyt siihenkin on aihetta. Suurkiitokset siis itselleni etten kovasta yrittämisestä huolimatta taaskaan onnistunut juomaan itseäni niin humalaan, että lukutaito olisi hävinnyt. Olisi morkkiksen ylläpitämisen kannalta ikävää, jos en kykenisi lukemaan diplomi-insinööreiksi ja lääkäreiksi valmistuneiden kavereideni onnentäyteisiä statuspäivityksiä. Jipii, sinä olet lääkäri, minä surkimus.

Lopuksi vähän noottia siskolle. Morkkiksen ankaruusaste putoaa luettuani mailisi. On ansiotasi, että muistan omaavani ketun viekkauden. En aio tavata sinua huomenna ”pitkästä aikaa kahvilla”. Aavistan että tapaamiseen osallistuu myös se ruosteisella Saabilla ajava verkostomarkkinointikaverisi. Käyttäisitte varmasti nujertamisessani hyväksenne sitä tosiasiaa, että krapulan runtelemana allekirjoittaisin minkä tahansa paperin ettei sitä liiketoimintaesittelyä helvetistä tarvitsisi käydä läpi.

Lonkeron turruttamat aivoni tarvitsisivat kyllä pesua, mutta ei niillä aineilla.